Kuinka kauan siitä on, kun hän unohti nimensä? Hänen mielensä rippeet eivät enää muista.



Hän muistaa hämärästi panssarin ja liput sekä synkän näköisen sukulaisen ratsastamassa hänen vierellään. Hän muistaa taistelun ja sen kivun ja pelon, kun kalpeat kädet repivät hänet alas satulasta. Hän muistaa sen kauhun, kun he heittivät hänet Kuolleen jumalan ammottavaan kuiluun veljiensä kanssa. He kuulivat Dirgen ja tyhjyys kalvoi heitä. Alhaalla olevassa pimeydessä, aika jätti heidät. Ajatus jätti heidät. Järki jätti heidät. Nälkä ei kuitenkaan jättänyt heitä. He kääntyivät toisiaan vastaan haljenneilla kynsillä ja särkyneillä hampailla. Mutta sitten: se alkoi kaukaa, se oli juuri ja juuri havaittavissa oleva herkkä sävel, jonka kaveriksi liittyi uusi sävel toisensa perään, ja se lähestyi vääjäämättä, eikä se loppunut. Kuoro kasvoi eläväksi äänimuuriksi, joka sykki hänen mielessään, kun mikään muu ajatus ei siellä selviytynyt. Dirgen kalvaessa häntä, hän kääntyi Kuolleen jumalan puoleen ja toivoi tämän tuhoavan hänet. Mutta Kuollut jumala ei kuitenkaan halunnut tämän kuolevan. Kuollut jumala halusi sotaa. Suuren tyhjyyden keskellä hänelle annettiin uusi tehtävä: hänen täytyy levittää Dirgeä ympäri maata ja johdattaa levottomat kuolleet taisteluun eläviä vastaan. Hänestä oli tuleva Kuolematon, Kuolleen jumalan sanansaattaja, joka nousee kuolleista, kuolee, ja nousee uudestaan kuolleista aina epäonnistuttuaan. Hän tarpoo läpi loppumattoman kuoleman, eikä Dirge välttämättä lopu koskaan.