Rizzrack pystyi yhä kuulemaan ne huudot sisimmässään. Hän työskenteli kauhuissaan, käänsi pultteja, väänsi ruuveja ja rakensi ja vuoli ja takoi. Uni oli hänelle käsittämätöntä – hän vain rakensi. Kuukaudet kuluivat siitä, kun hän sulki itsensä setänsä työpajaan, ja hänen elämäntyönsä oli melkein valmis. Hän raapi selkäänsä samalla kun hänen silmänsä lupsahtivat, ja hän näki kukkapeitteen kelluvan veden päällä, peittäen Enteiden Lahden kokonaan ennen kuin ne räjähtivät suureksi siitepölypilveksi, joka hiljensi kaikki elonäänet tukkien keuhkot. Hän heräsi yskäänsä. Tuntien ajan kovasimien rytmikäs ääni täytti työpajan, kun hän teroitti sahanteriä. Samassa hetkessä hänen mieleensä muodostui kuvia liaaneista ja kasvistosta, joka täytti naapuruston ja kietoutui talojen ympärille. Enteiden Lahden tulvat eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä tulvavedet jättivät muurien sille puolen.



Hän toivoi sahapuvun suojaavan häntä edes hetken siltä kaameudelta, ennen kuin se valtaisi hänen mielensä. Oksia ja kaarnaa ja verta joka puolella. Kun kaupunki romahti, Rizzrack pakeni puita, jotka kävelivät ja taistelivat ja tappoivat. Puut tuhosivat kaupungin portit ja valtasivat kaupungin. Puut tuhosivat ja murskasivat ja litistivät kaiken, mitä Enteiden Lahdella olikaan puolustettavana, ja vainosivat vähiä pakenijoita. Vertahyytävässä hiljaisuudessa Rizzrack vapautti paksut ketjut puvun hihasta kädet täristen samalla, kun hän tutki jokaista liitosta ja kokeili sormellaan sen pihtejä käden päässä. Sahapuku oli valmis.



Kädet täristen hän kytki teräkoneiston päälle. Kauhu valtasi hänet. Kauhu siitä, mikä häntä odottaisi, ja mitä hänen pitäisi kohdata, jotta voisi edes unelmoida mielenrauhasta. Kun sahapuku heräsi henkiin, hän tiesi joutuvansa kohtaamaan pelkonsa, ja hän tiesi, ettei pitäisi siitä pätkääkään.