Ashkavorin kansa oli kokoontunut temppeliaukiolle todistamaan uuden suojelijansa ylösnousua, jossa tämä sitoisi heidän sielunsa omaansa. Kun hänen pensselinsä viimeiset vedot koskettivat riimukiveä, ja Ylösnoussemuksen side syntyi, kaikki – myös kotiin jääneet – aistivat jonkin menneen kammottavasti pieleen.

Hän ymmärsi syyn välittömästi. Musteen tehoa voimistamaan tarkoitetut jumalveren pisarat olivatkin saastuttaneet sen, ja hänen juuri loitsimansa sidostaian voima uhkasi nyt hukuttaa hänet. Saastunut muste luikerteli pensseliä pitkin riimukivestä ylös ja hänen käsiinsä. Pian muste peitti hänet kasvoja ja suuta myöten, eikä hän olisi voinut huutaa vaikka olisi halunnut.

Hän oli koko ikänsä yrittänyt tulla voimakkaammaksi kuin opettajiensa asettamat rajoitukset. Lopulta hän oli rikkonut pyhää sääntöä, joka kielsi musteiden muuntelun. Nyt kun Ylösnousemuksen lähde avautui, hän tunsi sielunsa täyttyvän voimasta, jota ei ollut koskaan voinut kuvitellakaan. Suuri voitto vaati enää selviämistä.

Hän ammensi sidoksen voimaa ja puski sillä saastunutta mustevirtaa vastaan. Ilmassa kaikui valitus: hänen kansansa hätähuuto. Jotkut horjuivat, heikoimmat kaatuivat. Moni yritti paeta. Silti hän ammensi yhä päättäväisemmin kansan voimavaroja itseensä. Mutta se ei riittänyt pysäyttämään mustehyökyä.

Kun hänen keuhkoihinsa vangittu ilma alkoi loppua, ja musteen synkkyys jo peitti hänet kauttaaltaan, hän keksi pakokeinon. Ashkavorin kansan kanssa tehtyä sidosta oli tarkoitus käyttää ainoastaan heidän suojeluunsa... Mutta sidos tomi molempiin suuntiin.

Viimeisillä voimillaan, sokeasti vastustaen hän puski musteaallon sidokseen.

Hän tunsi aallon heikkenevän asteittain... ja kuuli kansansa kauhunhuudot, kun saaste otti heistä vallan. Kun muste vihdoin hellitti, hän avasi silmänsä nähdäkseen uuden maailman. Ashkavorin väki oli muuttunut. Jokainen sielu oli vääristynyt kaameaksi varjoksi omasta itsestään... Veren ja lihan oli korvannut limainen, saastunut muste.