Aiushtha vaikuttaa viattomalta, huolettomalta metsien olennolta, ja vaikka tämä onkin ehdottoman totta, tämä on tuskin hänen tarinansa tiivistelmä. Hän ymmärtää hyvin luonnollisen maailman kärsimyksen. Hän on vaeltanut kauas, matkannut sekä ankeitten että kirkkaitten metsien läpi, joka ilmastossa ja joka vuodenaikana, keräten ystäviä, kertoen uutisia, tuoden naurua ja parantaen kaikkialla, minne hän meneekin. Sillä sotien repimässä maailmassa metsiä kaadetaan laivoja ja piirityskoneita varten, jopa rauhan paikoissa metsää kaadetaan kotien rakennusaineeksi ja polttoaineeksi lukemattomiin tulisijoihin.



Aiushtha kuulee pienten otusten pyynnöt, hiljaisen väestön, joka tarvitsee vihreää varjoa ja lehväkatoksen pärjätäkseen. Hän kuuntelee niitä, joita kukaan muu ei kuuntele. Hän kantaa kertomuksia metsästä maailmalle, uskoen, että hänen oma intonsakin on jonkinlainen lumous, että hän pystyy itse täyttämään lupauksen viheriöivästä tulevaisuudesta.