Keskellä koskematonta pimeyttä hehkui Haltijan ensimmäinen aurinko, yksittäinen piste tietoista valoa, jonka tehtävä oli levittää lämpöään ympäröivään tyhjyyteen. Lukemattomien aikakausien ajan tämä sokaisevan kirkas merkkituli sulautti käsittämättömän energiansa ja lopulta räjähti roihuavana supernovana. Tästä liekkimerestä syntyi uusi sukupolvi emotähden kaltaisia merkkitulia, jotka matkasivat valaisemattoman avaruuden halki ja asettuivat tähtikuvioiksi. Aikojen myötä nekin monistuivat supernovien kautta. Tämä säihkyvä syntymän ja jälleensyntymän kiertokulku toistui niin pitkään kuin Titaanien työllä ja tuskalla veistämien taivaiden oli mahdollista tuikkia.



Tässä iättömässä sulatusuunissa syntyi myös tähti, jonka kuolevaiset oppivat tuntemaan nimellä Feeniks. Kuten esi-isänsä, sekin tyrkättiin kohti ääretöntä kosmosta etsimään paikkaansa tähtisisarustensa joukossa. Untuvikkoa kuitenkin kalvoi kiinnostus sitä kohtaan, mitä hiipuvat vanhukset kasvattivat pimeydessä. Se kyseli ja opiskeli. Feeniks sai tietää, että ehyiden ja rikkoutuneiden maailmojen välissä nousisi pian huomattavan monimuotoisuuden keskus, jossa käytävällä taistelulla olisi vaikutuksia koko maailmankaikkeuteen. Tämä maailma tarvitsisi pian paljon enemmän huomiota kuin mitä sen kuolevan auringon hiipuvat säteet pystyivät jakamaan. Niinpä tämä tähtien lapsi muutti itsensä maalliseen muotoon ja lähti matkaan – säteilemään lämpöään niille, ketkä tarvitsevat sitä eniten, sekä selvittämään tähtienvälistä kohtaloaan.