Viisisataa vuotta vuori piti häntä otteessaan. Hänen päänsä oli vapaa, mutta ruumista ympäröi koko sen kivestä tehdyn vankilan paino, jonka vanhat jumalat olivat loihtineet pysäyttääkseen hänen lapsellisen kapinointinsa. Hänen päänsä muotoa peitti sammal, korvistaan puski ruohoa ja hänen näkökenttänsä peittivät rikkaruohot, jotka kasvoivat maaperästä hänen leukansa alla. Useimmat olettivat hänen kuolleen, tai jumalten rankaisevan häntä taivasta vastaan tekemistään rikoksista, kunnes hänestä olisi vain legenda jäljellä. Mutta, kuten tarinat kertovat, Apinakuningas ei koskaan kuole.



Ja niin Sun Wukong odotti. Hän kesti hievahtamatta, kunnes jumalat tulivat antamaan hänelle synninpäästön. Jumalilla oli vapaudelle kuitenkin ehto, jonka Wukong hyväksyi empimättä: hänen tehtävänsä oli saattaa nuorta akolyyttiä salaisella pyhiinvaellusmatkalla, suojella tätä matkan vaaroilta ja huolehtia, että akolyytti palaa kotiin himoittu aarre mukanaan. Jos Wukong tekisi kaiken tämän ja tottelisi ihmisnuorukaisen tahtoa koko pyhän matkan ajan, jumalat katsoisivat hänen tehneen parannuksen.



Harvinaista kyllä, Sun Wukong piti lupauksensa kunnialla ja siten sovitti menneen kapinointinsa synnit. Akolyytti palasi temppeliinsä aarre kädessään ja muutamaa kokemusta rikkaampana. Sun Wukong, ensimmäistä kertaa elämässään hyvissä väleissä jokaisen vähänkään tärkeän jumalan kanssa, oli tyytyväinen ja valmis jättämään kunnianhimoiset seikkailut. Apinakuningas oli kuitenkin syntynyt kiusantekoon... eikä jumalten ärsyttäminen koskaan käy tylsäksi.