Hoodwink vietti varhaisvuotensa idyllisessä vehreydessä, joka ennen täytti Krimwohlin laitamat. Ajan myötä kuningaskunta alkoi kasvaa, ja niin kasvoivat myös asukkaiden ja sotilaiden tarpeet. Malmin louhijat ja puuparonit kaivoivat, kaatoivat ja tuhosivat kilpaa luonnonkaunista metsää yrittäessään tyydyttää muuttuvan maan vaatimukset.

Muinaisten metsämaiden asukkailla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä turvaan vaeltavaan pakolaisvirtaan, kuolla Krimwohlin ruutiin ja rautaan kotiaan puolustaessaan tai paeta pohjoiseen koettaakseen onneaan sumuisen Tomo'kanin metsän kirotuissa laaksoissa ja lehdoissa.

Niissä pohjoisen petollisissa metsissä Hoodwink varttui aikuiseksi. Se vältteli Tomo'kanin julmia saalistajia, mielisteli yksiä ja vihastutti toisia rosvojoukkoja ja varmisti, että oli aina paikalla, kun jossain tapahtui ilkivaltaa. Oletettavasti se oli usein itse kaiken pahan alku ja juuri.

Kun pohjoiseen tuli tuulahdus Krimwohlin tulipaloista, Hoodwink alkoi miettiä perhettään ja ystäviään. Sitä, miten nämä selvisivät valtauksesta ja elää kituuttivat keskellä tuhottua maata. Hoodwinkin sydän itki verta, ja sen oli pakko lähteä sivilisaation rajalle katsomassa, miltä sen lapsuuden maisemat tuhonneet paholaiset näyttivät.

Se huomasi, että lapsuuden hirviöt eivät olleetkaan hirviöitä. Ne olivatkin vain... ihmisiä. Sotilaita, työmiehiä, kauppiaita ja pakolaisia. Sotilaatkaan ruuteineen ja rautoineen eivät olleet mitään Tomo'kanin vaaroihin verrattuina. Tomo'kanissa piti varoa tarttuvia lonkeroita ja teräviä hampaita ja vältellä vaaroja kuin tuulessa kieppuva vaahterantaimi.

Hoodwink tiesi, että on aina turvassa Tomo'kanin tiheiköissä, joita suurin osa ihmisistä osaa onnekseen pelätä. Nyt Hoodwink käy aina kimppuun, jos joku yrittää kesyttää villin luonnon. Se vie uhreiltaan omaisuuden, pitää mitä haluaa ja tuhoaa loput. Se opastaa sukulaissieluiset selviytyjät takaisin elämään vehreyden keskellä.