Kuinka hänelle kävikin näin? Muinoin hän oli tasankojen vitsaus, sotureiden ja petojen armoton johtaja, ja kylvi kauhua sinne, minne ikinä menikään. Nyt hän oli kaukana kotoaan, puolihulluna nälästä ja kuukausien vaeltamisesta, ja hänen armeijansa on kuolleena tai vielä pahempaa. Kun hän seisoi muinaisen metsän reunalla, kiiltävä silmäpari vakoili häntä oksien takaa. Jokin kaunis ja tappava haki lounastaan kuihtuneessa hämärässä. Ääneti se kääntyi pois ja lähti. Raivo sai hänet valtaansa. Ruosteensyömä tikari kourassaan hän ryntäsi pedon perään, määränpäänään saada edes hippunen kunniastaan takaisin, mutta hänen määränpäänsä ei niin vain jäänyt kiinni. Kolmesti hän sai pedon syrjäytettyä nurkkaan, ja kolmesti hän syöksyi sen kimppuun vain huomatakseen sen kadonneen syvemmälle metsän pimeyteen. Mutta täysikuun valaistessa metsää, pedon jälkiä oli helppo jäljittää.



Saapuessaan kukkulan huipulle, pedon massiivinen kissamainen olemus näkyi kuunvalossa odottavan häntä. Kun soturinainen valmisteli tikariaan, peto ärjähti ja syöksyi hänen kimppuun. Kuolema näyttäisi viimeinkin ottavan hänet syleilyynsä tässä oudossa paikassa. Hän seisoi rentona, valmiina kuolemaan. Vain liikahdus, ja peto nappasi tikarin hänen kädestään ja katosi metsän pimeyteen. Pian pimeä, huppuinen olemus saapui. Kunnianarvoisalla äänellä se paljasti, että Selemene, Kuun jumalatar, oli valinnut hänet, opastanut ja koetellut häntä. Tietämättään hän oli selvinnyt Pimeän Kuun ja Yöhopean metsien muinaisista rituaaleista.



Hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: liity Pimeän Kuun joukkoihin ja vanno palvelevasi Selemeneä, tai poistu, äläkä koskaan palaa takaisin. Hän ei empinyt lainkaan. Omaksuen synninpäästönsä, hän unohti verisen menneisyytensä ja aloitti uuden aikakauden, ollen Luna, Pimeän Kuun pahamaineinen Kuuratsastaja, Yöhopean metsien armoton ja lojaali suojelija.